Itämeren ympäristöönkin vaikuttanut valtiollinen organisoituminen Rooman imperiumin kukistumisen jälkeen tapahtui Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan muodossa. Tämä välillä löyhempi, välillä kiinteämpi pienten ruhtinaskuntien liitto kesti aina Preussin ympärille syntyneeseen Saksan keisarikuntaan 1871. Myös Itämeren rannoille alkoi 1100-luvulta alkaen syntyä uusia kaupunkeja linnoitusten, piispanistuinten ja luostareiden ympärille. Saksalaisia uudisasukkaita ja ristiretkien aikana syntyneen Saksalaisen ritarikunnan jäseniä siirtyi – marinereillekin tutun - Oder-joen itäpuolisille alueille perustaen kyliä ja kaupunkeja esim. Itä-Preussiin, Kuurin- ja Liivinmaalle, jotka me tunnemme nyt Latvian ja Liettuan alueina.

Viikinkien vallan kuihtuessa pohjoisen Euroopan kaupankäynnin keskus siirtyi Itämeren saksalaistuvalle etelärannikolle. Kauppiaiden pienistä yhteenliittymistä muodostui 1241 alkaen Hampurin ja Lyypekin johdolla jäsenilleen taloudellisia etuja takaava hansaliitto. Siihen kuului kiinteämmin noin 70 ja löyhemmin noin 130 kaupunkijäsentä. Vuonna 1356 liitto tiivistyi Lyypekin johdolla kaupan ”suurvallaksi”. Liitolla ei ollut varsinaista jäsenrekisteriä, ei perustuslakia, ei tiukkaa organisaatiota eikä yhteistä taloutta tai virkamiehiä. Päätökset tehtiin vuosittain hansapäivillä yksinkertaisella enemmistöllä. Hansa oli sen ajan EU, tosin ilmeisesti paljon joustavampi ja vähemmän byrokraattinen. Hansakauppiaat toimivat monen kaupungin hallinnossa. Esimerkiksi Ruotsin keskiaikaisessa lainsäädännössä oli määritelty, kuinka monta saksalaista sai enimmillään kuulua kaupungin raatiin ja kuinka monen piti olla kotimaisia jäseniä. Hansalla oli myös sotilaallista voimaa, jolla se puolusti jäsentensä etuja mm. Tanskan pyrkimyksiä vastaan. Liitto piti kiinni tavaroittensa korkeasta laadusta; sitä tarkoittava englanninkielinen sana sterling juontuu hansa-ajalta. Hansan piirissä kehiteltiin uusi laivatyyppi, koggi. Siihen mahtui aiempaa enemmän rahtia ja tuotti näin volyymietua. Vientiartikkeleita olivat esim. Ruotsista rauta, Suomesta kala ja turkikset; tänne tuotiin suolaa, kankaita, taloustavaroita. Lisäksi Hansa välitti pohjoiseen eurooppalaisia vaikutteita, kieltä, kirjallisuutta ja muotia. Hansan valta alkoi hiipua 1500- ja 1600-luvuilla. Syinä olivat toisaalta hollantilaisten merenkulun voimistuminen, toisaalta rantavaltioiden vahvistuminen, jolloin itsenäiset kaupungit menettivät valtaansa ruhtinaille. Amerikoiden löytyminen siirsi lisäksi kauppaa Atlantille.

Itämeren alueen hansakaupunkeja olivat esim. Lyypekki, Hampuri, Kiel, Rostock, Stralsund, Danzig (Stettin), Königsberg (Kaliningrad), Tallinna, Pärnu, Visby, Tukholma. Tärkeitä kauppapaikkoja olivat mm. Oslo, Kööpenhamina, Malmö, Kalmar, Turku, Viipuri. Uuden Ajan Hansaliitto perustettiin1980. Suomesta siihen kuuluu vain Turku.

Tämä oli ajallisesti pitkä johdanto suunnitelmallemme kiertää Itämeri veneellä kesällä 2009. Marinella III:n kotisatama sijaitsee Vartiokylän lahdessa. Se on osa ehkä viikinkiaikaakin vanhempaa kauppatietä, jota niin slaavit kuin skandinaavitkin ovat käyttäneet. Vartiokylän rannalla on myös Linnavuori, mikä on rakennettu suojaksi mereltä tulleita hyökkääjiä vastaan. Ensimmäisenä matkapäivänä eli 4.6. puolustusvoimien lippujuhlapäivänä etenimme Vartiokylänlahdelta, viikinkien muinaiselta satamapaikalta Suomenlinnaan, jonka komentaja oli joskus asunut Puotilan kartanossa, jonka pellolla me nyt asumme. Matka suuntautui aluksi Viroon, jossa on ollut monenlaisia hallitsijoita, hallintomalleja ja miehittäjiä; viimeisten vuosisatojen aikana ruotsalaiset, saksalaiset ja venäläiset. Viro kuului myös Hansaliittoon, rannikkokaupungeista Tallinna ja Pärnu olivat sen virallisia jäseniä. Virosta on löydetty suomalais-ugrilainen yhdestä tukista veistetty ruuhi/haapio, joka on todennäköisesti maailman vanhin venetyyppi ja modernin puuveneen prototyyppi. (Marinella III on ytimeltään puuvene!)

Ajoimme ensin Lohusaluun ja sieltä Haapsaluun. Kihnun saari Pärnun lahdella oli meille uusi paikka. Saari on vain 7 km pitkä ja 4 km leveä. Tulijoita tervehtivät hienot EU:n rahoittamat laiturit ja fasiliteetit vanhojen neuvostomallisten vieressä, Marinella III oli ainoa vierasvene. Pyöräretki saaressa siirsi kelloa monta vuosikymmentä taaksepäin. Silti emme tavanneet matkailumainoksen lupaamia joka päivä kansallispukuja käyttäviä asukkaita. Ensimmäinen virolainen valtamerillä kapteenina tunnettu ”Kihnu-Jönn” on haudattu Kihnun saareen. Ostin matkamuistoksi hänen nukkeversionsa Tallinnasta jo neuvostomiehityksen aikaan.

Seuraava etappi oli hansakaupunki Pärnu. Pärnujoen suulla on asunut ihmisiä jo 11000 vuotta. Kaupunki mainitaan historiankirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1251. Suuren Pohjan sodan jälkeen kaupungissa oli vain 36 asukasta. Sitä on kutsuttu myös Viron kesäpääkaupungiksi hiekkarantoineen, huviloineen ja ulkoilmakonsertteineen. Kesällä 2010 siellä vietetään 30. Uuden Ajan Hansaliiton tapaamista.

Sitten suunnattiin Riian lahtea etelään Latvian puolelle Salagrivaan. Mieleen jäi ystävällisesti tervetulleeksi toivottanut rajavartija (pääsee vielä EU:ssa pitkälle), tsehovilaisen pysähtynyt aurinkoinen päivä ja ilmainen laituripaikka. Matka jatkui Riikaan. Daugava-joen varren satamalaitureissa, noin viiden mailin matkalla ennen vanhan kaupungin Andrejostan satamaa, oli vain muutama laiva. Lama näkyi täällä niin kuin muuallakin. Riika on myös vanha hansakaupunki ja sen satamaan rekisteröidyillä laivoilla oli oma lippunsa. Jo viikinkiaikaan ns. itäinen kauppareitti kulki Daugava-jokea Dnjeprille ja Mustalle merelle Konstantinopoliin asti. Myös ruotsalaisten ja tanskalaisten sekä kuurinmaalaisten laivat muistuttivat toisiaan, keveitä purjeilla ja airoilla varustettuja. Kuurinmaalla eli nykyisen Latvian ja Liettuan alueella kukoisti 1600-luvulla edistyksellinen laivanrakennus. Kuurinmaalaiset laivat purjehtivat Intiaan saakka, kuurilaisilla oli tuolloin myös kaksi siirtomaa-aluetta, toinen Gambia-joien suistossa Afrikassa, toinen Tobagon saari Länsi-Intian saaristossa.

Riikaa on sanottu Baltian pääkaupungiksi, pohjolan Pariisiksi, Pietarin jälkeen Pohjois-Euroopan kauneimmaksi kaupungiksi. Kaksi kolmasosaa latvialaisista (n. 750 000) asuu siellä. Vanha kaupunki on julistettu UNESCOn maailmanperintökohteeksi ja entisöity rahalla ja taidolla. Näkymä Pietarin kirkon tornista on huikaiseva. Riikassa oli matkan ainoa pitempi sadejakso, kaksi päivä voimakkaita kuuroja tai sumumaista tihkua. Edellisen käynnin jälkeen (1998) vieraslaiturit oli rakennettu uudelleen; mutta liikennekulttuuri entiseen tapaan hengenvaarallinen. Matkalla Ventspilsiin poikkesimme Ruhnussa. Kokemus oli Kihnun toisinto. Ruhnun (ruotsiksi Runö) asukkaat ovat pääosin olleet ruotsalaista alkuperää, ja saarella on ollut käytössä ruotsalainen hallinto ja lainkäyttö monta sataa vuotta. Jäljellä on edelleen ruotsalaisten 1600-luvulla rakentama tervattu puukirkko.

Alkumatkasta Ventspilsiin, jälleen vanhaan hansakaupunkiin ja Liettuaan yllätti melkoinen vastatuuli ja ikävä aallokko. Kolkan niemen jälkeen tuuli laantui ja perille tultiin kauniissa auringon paisteessa. Kaupunki oli tuttu jo aiemmilta käynneiltä. Öljyterminaalien laajennukset olivat vaikuttavia. Öljyputkisto tulee Siperiasta asti. Yli 10 prosenttia Venäjän öljytuotannosta kulkee sataman kautta. Sinilippusataman ympäristöstä olivat poissa entiset ruosteiset kalastuslaivat. Satamakirjan lupaama polttoainetäydennys sujui räätälöidysti: laiturille ajoi farmarivolvo perässään traileri, johon oli liinoilla kiinnitetty suuri muovitankki, kippari kyytiin, ajettiin huoltoasemalle, tankkiin 350 litraa dieseliä, kassalle, takaisin satamaan ja dieseli valumaan letkua pitkin tankkeihin. Ajotyyli mennen tullen hirvitti edessä istunutta kipparia.

Pienessä Pavilostan kalastajakylässä vanha ja uusi näyttivät yhtä surullisilta. Vanha kunnallinen vierasvenesatama oli osin lahonnut käyttökelvottomaksi, uusi EU-rahoituksen innostama vapaa-ajan keskus jäänyt laman yllättäessä pahasti kesken ja tyhjilleen. Aikoinaan vilkkaan satamakaupungin purjevenelaivastokin tuhottiin täysin ensimmäisessä maailmansodassa.

Myös jokiosuus Liepajan keskustaan oli tunnelmaltaan kaksijakoinen: toisaalta valtavia propsi- ja tukkikasoja rahtausta odottamassa, toisaalta ruostuneita kalastaja-aluksia toinen toisissaan kiinni, joukossa muutama käytössä oleva hyväkuntoinen. Liepaja oli 1200-luvulla piispallinen satama, myöhemmin merkittävä kauppasatama, neuvostoajalla suljettu sotasatama ydinkäyttöisine sukellusveneineen. Toinen maailmansota tuhosi paljolti kaupungin historiaa. Vierasvenesataman toimistorakennus oli matkamme vaikuttavin; vanha punatiilinen varastorakennus oli liitetty osaksi uutta lasisenkiiltävää, mahtavaa Promenade-hotellia. Mustaan pukuun, valkoiseen paitaan ja solmioon pukeutunut nuori satamakapteeni tuli laiturille vastaanottamaan kiinnitysköysiä, käski heti passien kera toimistoonsa laatimaan ilmoitusta rajaviranomaisille, kyselin Schengen-sopimuksesta, ei auttanut. Viimeisen päälle hienossa toimistossa tuli sitten pieni pulma, tietokoneesta ei saatu tulostettua säätietoja. Ajelimme pyörillä kaupungilla ja päädyimme kilometrienpituiselle hiekkarannalle. Siellä on edelleenkin varoituksia neuvostoajan ympäristösaasteista.

Hansakaupunki Klaipeda on Liettuan ainoa satamakaupunki. Neuvostoaikana suljetun kaupungin asukasluku on kasvanut 60 000:sta 300 000:eenja se näkyy myös rakennuksista. Klaipedassakin on sekä kunnallinen että yksityinen vierassatama. menimme ensin kunnalliseen. Se oli tyypillinen ns. lypsylehmästrategian malli: mihinkään ei investoida, rahastetaan niin kauan kuin tuote käy kaupaksi. Jatkoimme etelään Kuurinlahtea Kuurinkynnystä seurailevaa, paikoin alle 2-metristä reittiä kohti Nidaa. Liepajassa olimme tavanneet Nidassa käyneen saksalaisen veneen, jonka kippari kertoi, ettei heidän plotterinsa näyttänyt tämän reitin poijuja. Eipä löytynyt meidänkään plotterimme kartoista, manuaalisesti sitten sinne näppäiltiin nelisenkymmentä pistettä saksalaisesta reittikirjasta. Aikoinaan matalalla lahdella liikkumista varten kehitettiin erityinen purjevenemalli, tasapohjainen, ilman moottoria, helposti rantahiekalle vedettävä. Kuurinlahden matala, paikoin lähes soistunut alue on yksi muuttolintujen pääreitti Pohjois-Euroopasta itäiseen Afrikkaan ja päinvastoin, miljoonittain lintuja tekee välilaskun tänne. Hiekkavalli liikkuu koko ajan, kuudessa vuosisadassa se on haudannut alleen 14 kylää. Alue on yksi UNESCOn kulttuuriperintökohteita. Kulttuuria edustaa Nidassa myös korkealla vallilla sijaitseva, museoitu sininen talo, jossa Thomas Mann vietti kesiään kirjoittaen 1930-luvun alussa.

Olimme Nidassa paikallisena juhannuksena, perinnekulkueet, kansantanssit ja esitykset tummuvassa yössä olivat vaikuttavia samoin vaeltelut hiekkavalleilla. Satamakapteeni muisti vielä edellisenä kesänä siellä käyneen Ohtan kippareineen. Nidasta ja Kuurinkynnyksestä eli tuosta mahtavasta hiekkavallista Itämeren ja Kuurinlahden välissä on kuvaus kommodorimme parissakin matkakertomuksessa.

Palasimme Klaipedaan yksityiseen Kastellhafenin vierassatamaan ja kohtasimme yllätyksen. Kommodorinkin kertomuksessa mainittu kääntösilta sataman suulla oli purettu, laiturit täysin uusittu ja meidät käännytettiin pois paikallisen venekerhon puolelle. Sielläkin oli uudet laiturit sähkötolppia ja –rasioita myöten. Laituriin sai kiinnittyä, mutta mitään palveluja ei ollut. Ulompana satamassa viimeisteltiin hienoja laitureita EU:n tuella Tall Ships Racen tuloa varten.

Venäjään nyt kuuluvan Kaliningradin (entinen Königsbergin) raja kulkee Kuurinlahden eteläosassa. Itämerta Puolaan ajettaessa on kierrettävä Kaliningradin alue – ellei viisumien kera poikkea sinne – vähintään 12 mailin etäisyydellä Taran majakasta. Klaipedankin rajaviranomaiset tarkistivat vhf:llä meidänkin tunnistetietomme sisään tullessa ja ulos lähtiessä. Matkalla Gdanskiin tuon ulommaisen reittipisteen kohdalla kelluivat meressä puoliksi upoksissa, suuret ehkä kauan sitten punainen ja vihreä tynnyri. Meri oli lähes pläkätyyni, aurinko paistoi ja nautimme ulko-ohjauksesta kaikkiaan 15 tuntia. Yövyimme rannikon tuntumassa Veiksel-joen itäisen haaran yhdessä vierassatamassa.

Seuraavana aamuna ajoimme viitisen mailia Gdanskin vanhaan keskustaan ja tungimme Marinellan ainoaan tyhjään – sille liian kapeaan - aisapaikkaan. Gdansk, aiemmin Danzig, on perustettu noin v. 1000. Sekin on hansakaupunki ja sitä ovat hallinneet vuoroin Saksalainen ritarikunta, vuoroin Puolan kuningas, saksalaiset, neuvostojoukot. Se on ollut myös Kansainliiton valvoma vapaakaupunki. Sieltä tuli merkittävä osa alkoholista Suomen kieltolain aikaan, siitä pirtusta käytetty nimi ”Varsovan laulu”. Kiista Danzigin hallinnasta oikeutti saksalaiset hyökkäämään Puolaan 1. syyskuuta 1939, siitä alkoi toinen maailmansota. Sen loppuvaiheissa kaupunkiin tulleet neuvostojoukot tuhosivat 90 prosenttia kaupungista, asukkaista kuoli lähes puolet. Sodan jälkeen keskusta rakennettiin uudelleen vanhojen piirustusten pohjalta. Vanhaa keskustaa on vaikea kuvata, se pitää nähdä ja kokea. Gdanskissa syntyi vapaa ammattiyhdistysliike Solidaarisuus, jonka toiminta johti kommunistisen hallinnon kukistumiseen 1989. Liikkeen johtajasta, sähköasentaja Lech Walensasta tuli itsenäisen Puolan ensimmäinen presidentti. Nykyisin Gdanskin ja naapurikaupunki Gdynian kautta kulkee yli puolet Puolan ulkomaankaupasta. Kauppaan liittyy myös yksi kaupungin symboli, laiturin reunalle 1400-luvulla rakennettu satamanosturi – oikeastaan talo – jonka avulla laivoja purettiin ja lastattiin, se on nyt entisöity museoksi.

Kulttuurista mainitsen vain kaksi asiaa. Marian kirkko on maailman suurin tiilestä muurattu katedraali, sinne mahtuu noin 25 000 henkeä. Sen torniin johtaa kierreportaat, yhteensä 400 askelmaa, kiipesimme ylös ja laskeuduimme alas portaita, näkymä oli sen arvoinen. Toinen kuuluisuus on meripihkakulttuuri. Meripihka on oikeastaan hartsia, joka on syntynyt 20-100 miljoonaa vuotta sitten meren pohjaan kivettyneestä havupuiden pihkasta. Sitä saadaan nykyisin esim. Danzigin lahdelta. Siitä tehdään monenlaisia koruja ja koriste-esineitä. Gdanskissa on monta katua täynnä meripihkatuotteita myyviä kauppoja, gallerioita, museoita. Historiallinen satamanosturi on peräisin 1440-luvulta, tuolloin se oli maailman suurin. Kuvan taustalla oikealla olevalle laiturialueelle kiinnittyvät kesän 2011 ICCY-tapahtumaan osallistuvat veneet.

Matka jatkui länteen päin pitkin rannikkoa. Edessä oli pari hankaluutta. Lähtöaamuna satamassakin oli sankka sumu. Ajoimme jokea avomeren ääreen ja pysähdyimme yli tunniksi odottamaan sumun hälvenemistä. Tiheitä sumupilviä tuli ja meni, laivojakin tuli ja meni. Katsoin netistä ruotsalaisen SMHI:n ennustetta: hyvä näkyvyys. Siinä toivossa lähdimme plotterikartan turvin ajamaan reittijakosysteemin ulkoreunoja, aikanaan sumu hälveni. Toiseksi rannikolla on useita suljettuja sotilasalueita, 12 mailia rannasta, jotka ovat liikenteelle ja kalastukselle avoimia lähinnä viikonloppuisin. Ne pidentävät matkaa, houkutus oikaista kasvaa, mutta kuulimme vhf:stä merivartioston hätistelevän ”eksyneitä” pois.

Leban ja Kolbrzegin jälkeen tulimme Swinoujscieen. Se on Oder-joen suussa ja tuttu satama edelliseltä kesältä paluumatkalta Berliinistä. Näin oltiinkin jo Saksan itärajalla ja pian Stralsundissa. Reittikirja mainostaa sitä helmeksi saksalaisten hansakaupunkien joukossa, siksi että vanhat komeat rakennukset ovat osin säilyneet, osin restauroitu entiseen loistoonsa. Tämäkin kaupunki on perustettu 1200-luvulla ja tuli pian merkittäväksi venäläisten ja skandinaavien kanssa käydyn kaupan vuoksi. Nyt saimme sitten ensituntumaa vierassatamien digitalisoituun asiakaspalveluun. Seuraava eli Rostockin Hohe Düne –satama oli sitten suurin, missä kävimme. Sitä mainostettiin sanalla ”Wellnesshafen”; tosin polttoainejakelussa piti odottaa ”jossakin” ollutta hafenmeisteria yli puoli tuntia, hän suostui puhumaan vain saksaa, ja maksuksi kelpasi vain käteinen euro. Satamabisnekseen kuuluvat toimistot ja lukuisat erikoisravintolat ja hotellit kertoivat kyllä, että hyvinvointia saa riittävällä määrällä euroja.

Sitten suunnattiin Travemündeen ja Lyypekkiin. Aiemmin jo mainitsin, että Lyypekillä oli johtava asema hansaliitossa 1300- ja 1400-luvuilla. Sen laivastot hallitsivat Itämerta ja sillä oli vaikutusvaltainen asema myös pohjoismaissa. Nykyisin myös suomalaisia rahtilaivoja näkyy molemmissa satamissa. Jatkoimme hyvin tuttua Elbe-Lübeck-kanavaa Elbelle ja Hampuriin. Olimme sopineet tapaamisen siellä vanhemman poikamme ja hänen kahden tyttärensä kanssa. Hampuri on Saksan liittovaltion toiseksi suurin kaupunki, Frei und Hansestadt Hamburg, osavaltio, asukkaita noin 4 miljoonaa. satama on maan tärkein, konttisatama toiseksi suurin maailmassa Singaporen jälkeen. Maksoimme kahden viikon venepaikan City Sporthafenista, vanhasta keskustasta. Sataman erikoisuus on nousu- ja laskuvesi, uivat laiturit nousevat ja laskevat lähes kolme metriä noin kuuden tunnin kierrolla. Vierassatamankin asiakkaat, veneet, olivat todella kansainvälisiä.

Tämä oli kolmas käyntimme Hampurissa, mutta nähtävää ja koettavaa riitti. Laiturin tuntumassa kulki S-bahn, pyörätiet turvallisia, liikkuminen oli helppoa. Poikamme, tennisbisneksen ammattilainen, katsoi kansainvälisiä tenniskisoja, tytöt shoppailivat vaatteiden alennusmyynneissä. Rahan voima näkyi kappakaduilla ja ostostihentymissä. Elbeä pitkin kulki valtavan kokoisia matkustajalaivoja, suuria konttialuksia veti yksi satamahinaaja ja perässä jarrutteli toinen. Nopeat vesibussit ovat osa kaupungin julkista liikennettä. Hampurissa järjestetään vuosittain suuret kansainväliset Hanseboot-venemessut, osa veneistä on vedessä juuri City Sporthafenissa.

Oli haikeaa lähteä Elbeä myötävirtaan laskuveden mukana kohti Kielin kanavaa – kotimatkalle. Meren lähestyessä vastatuuli ja laskuvesi ynnä ukkonen aiheuttivat varsin ikävästi räiskyttelevän aallokon. Kanavaosuus sujui vanhalla rutiinilla ja Itämeren puolella ajoimme Kielin lähelle Laboen satamaan. Pari satamapäivää ja saapuminen Tanskaan ja rantautuminen Marstaliin. Kaupungin alueelta on löytynyt asutuksen jälkiä yli 10 000 vuoden takaa, se on ollut merkittävä keskus purjelaivojen aikakaudella. Nyt historiasta kertoo monipuolinen merimuseo. Kun siirryimme saksalaisesta Laboesta muutaman tunnin ajomatkan jälkeen tanskalaiseen Marstaliin, kulttuurin muutos satamaelämässä oli suuri. Edellisen hiekkarantaelämä vaihtui perheiden puuhailuksi ja ruuanlaitoksi rantanurmikoilla, ajoittain seutu oli grillisavun peitossa. Venepaikkojen ahtaus säilyi samana.