Timo: Veneilystä on tullut meille ympärivuotinen harrastus. Syksyllä heti veneen telakoinnin jälkeen alkavat kunnostus ja korjaustyöt, että seuraavankin kesän voisimme viettää kunnollista vene-elämää. Syksyllä 2005 vuorossa olivat kansien hionta talvella ja lakkaus keväällä, vesisäiliön korjaamine ja manuaalisen vaihde/kaasu systeemin uusiminen elektroniseksi. Vesisäiliö oli tehty päällystämällä alemman keskikajuutan sängyn alle jäävä tila lasikuitukankaalla ja epoksilla. Kansi oli kiinnitetty sikafleksilla ja ruuveilla ja alkanut vuosien mittaan vuotaa saumoista ja lahottaa puisia rakenteita. Tein uuden kannen manusluukkuineen lasikuidusta ja epoksoin sen seinämiin kiinni, samoin epoksoitiin koko säiliö uudelleen. Miksi ei tehty rosterista? Koska ei olisi saatu sisään purkamatta puolta venettä. Syksyn mittaan kuntoliikunta oli jäänyt ja hankalat työasennot jumittivat selän ja lonkat. Niitä kuvattiin tarkkaan ja löydettiin lonkasta rispaantunut lihas. Söin kaksi kuuria tulehdus kipulääkkeitä ym. kävelin kyynärsauvoilla ja kärsin kivusta niin kuin pelastautumiskurssilaiset varmaan muistavat. Sitten fysioterapeutti totesi: hyvä diagnoosi, mutta ei sovi tähän vaivaan. Olin kävellyt viisi vuotta väärin ja ryhti kadonnut, sauvat nurkkaan, sähkösokkeja selkään ja jumppaamaan. Selästä nivusten kautta varpaisiin kulkeva hermo oli ahdistunut joutuessaan puristuksiin nikamien väliin.

 

Veneen kunnostus pysähtyi ja vesille lasku keväällä 2006 siirtyi suunnitellusta viikolla ja pitkälle matkalle lähtö tuntui lähes mahdottomalta. Moottorin toinen käynnistysakku alkoi kiehua ja sähkömies suositti kaikkien viiden akun vaihtamista happoisista mystisiin agm- akkuihin. Se edellytti pientä lisäpuuhaa: kaapelointi menisi uusiksi, se olisi tehtävä paikan päällä eikä hän ehtisi tehdä sitä ainakaan viikkoon. Hajonneen vesipumpun osasin vaihtaa itse. Välillä uuteen tietokoneeseen oli yritetty ladata päivitettyjä Uuden loiston sähköisiä karttoja kommodorinkin kompetenssilla, lopulta Säles teki sen itse. Vielä piti pestä ja kyllästää veneen aurinkokatos, viimeistellä juhlakirjaan tuleva artikkeli ja tehdä laskutus kevätkauden tuottavasta työstä, lastata vene, palkata sijainen venekerhon vartioon ym. Mutta viimeisenä päivänä toukokuuta Marinella III irrotti köydet kotisatamasta.

 

Matkasuunnitelma oli väljä. Vanhemman poikamme perheen kanssa oli sovittu tapaamisesta Amsterdamissa 12.7. Sitten oli tarkoitus ajella viikko yhdessä. Elektroniikka ei edelleenkään ollut yhteistyöhaluinen. Akusta virtaa ottava tietokoneen muuntaja meni pimeäksi jo ennen Porkkalaa; sulake oli palanut. Hangosta saatiin sulake ja varalle uusi muuntaja. Jurmossa huomasin, että sähköpostit eivät lähde. Olin vaihtanut kännykkäoperaattoria, asetuksissa jokin ei ollut kohdallaan. Puhelinpalvelun ”asiantuntijat” yrittivät ymmärtää, mistä puhuin - huonolla menestyksellä. Piti mennä Turkuun, jossa viisaus majaili. Operaattorin numerossa piti olla kaksi yhdeksikköä eikä kolmea, kuten oli neuvottu! Mainoksesta huolimatta: Elämää ja elektroniikkaa tuntui olevan mahdoton yhdistelmä?

 

Itämeren ylitys sujui rutiinilla pitkin Ruotsin rannikkoa. Tanskaan suunnanneet Marinet, Ohta ja Saukko ajoivat pari päivämatkaa edellä. Minua vaivasi edelleen jalkakipu, Merjaa vuosia kiusannut kroonistunut käsikipu. Sitä lievitti lääkärin piikki Tanskassa. Ruuan laittamisessa veneessä kipeä käsi on huomattavasti hankalampi kuin kipeä jalka, niinpä meillä vakiintui käytäntö, että Merja otti esille jääkaapista ja pilssistä ruokatarvikkeita, jotka pitäisi käyttää pikimmiten ja kokki sitten organisoi niistä omasta mielestään lähes gourmet-tasoisia aterioita.

 

Merja: Veneen kunnostuksessa kävin silloin tällöin talven mittaan vain katsastamassa missä mennään. Näin Timon hankalat työasennot ja lähinnä vain ojentelin hänelle työkaluja. Oma terveytenikin oli kiikun kaakun, mutta vene saatiin lähtökuntoon. Kotikylmiö oli tyhjennetty veneen jääkaappiin ja pilssiin. Vaatetta oli mukana lasketteluasusta helleasuun ja vuodevaatteita koko kesäksi poikamme perheen tuloakin ajatellen. Pyykinpesun olemme näet kokeneet välillä aika ongelmalliseksi odotuksineen ja Marinellassa on hyvät säilytystilat likapyykillekin. Elisaaressa tapasimme tuttavaperheen ja he lähettivät meidät kolmen kuukauden kierroksellemme.

Suomen satamat monine muistoineen jäivät pian taakse ja Ruotsin rannikon tutut satamat herkkuineen olivat pian käsillä. Klasuhan se vuosia sitten totutti meidät Nynäshamnin rökta räckoreihin ja 800g niitä aolisåsin kera ovat illan kohokohta. Alkukesän satamat Ruotsissa ja Tanskassa ovat lähes tyhjiä ja meille löytyy helposti långsides-paikka, sillä usein poijut ovat meille liian lähellä ja niistä poispääseminen vasta tai sivutuulessa ei ole meidän kaksihenkiselle miehistölle helppoa. Timo tekee välillä satamissa ”tuottavia töitään” ja valokuvaa. Iltaisin, varjojen ollessa pehmeitä, kuviin tulee syvyyttä ja niitä on mukava diaesityksinä katsoa. Radio Finland välittää YLEn ohjelmia. Minä kävelen jo monien vuosien aikana tutuiksi tulleita reittejä ja muistelen myös Suomeen jääneitä läheisiä lähetellen heille kännykkäviestejä. Ohta piti meihin säännöllisesti yhteyttä koko matkan. Usein lenkiltä mukaan tulee luonnonkukkakimppu. Kirjoja luen käpertyen sohvan nurkkaan.

 

Timo: Olimme jo kolmena kesänä peräkkäin ajaneet Travemündeen, Lyypekkiin ja Elbelle, siitä Elbe-Seitenkanalia Mittellandkanalille ja eteenpäin, ja palanneet samaa reittiä takaisin. Nyt päätimme mennä Kielin kanavan kautta ja ajaa Pohjanmerta Cuxhavenista Bremerhaveniin. Holtenaussa, kanavan Kielin puoleisessa päässä tapasimme suomalaisen purjeveneen kipparin, joka odotteli vaihtomiehistöä ja kertoi vierasvenesatamassa olleen muutama päivä sitten neljä suomalaisvenettä. Kielin kanavaa mainostetaan maailman vilkkaimmin liikennöidyksi kanavaksi. Liikenne tuntuukin kasvavan vuosi vuodelta. Sportboot tuntee olonsa orvoksi suurten rahtilaivojen seassa ahtaassa kanavassa. Välillä ohjailuvalot pysäyttivät rahtilaivat, välillä kaiken liikenteen vastaantulijoiden sivuutuksen onnistumiseksi. Jatkoimme yöksi Cuxhaveniin. Satamakapteeni kertoi aamuisen laskuveden alkamisajan ja tuulta tulevan lounaasta noin 5; luulimme sen tarkoittavan metrejä, mutta matkalla selvisi, että se oli boforteja eli kerrottava kahdella. Vastatuuli ja laskuvesi tekivät niin inhottavan aallokon, että veneen keula sukelsi välillä ja vettä meni katon yli. Liikenne oli vilkasta ja ränni matalaa ja kapeaa Elben suistoaluetta. Rahtilaivat ohittelivat läheltä ja kovalla vauhdilla. Ilman Uutta loistoa ja siihen merkittyä reittiä ajamisesta ei olisi tullut mitään. Takaisin kääntyminen pyöri mielessä. Kolmannen tunnin jälkeen olo tuntui jo siedettävämmältä. Niinpä ajoimme kahden kuuluisan majakan Roter Sandin ja Alte Weserin välistä Weser-joen suistoon ja Bremerhaveniin. Löysimme paikan 150¬vuotta täyttävän venekerhon laiturista kaupungin keskustassa ja vuorovedeltä suojassa. Matka jatkui pitkin Weseriä Küstenkanalille ja sieltä Ems-joen suistoa kohti Hollantia. Vuorovesi myllää neljä kertaa vuorokaudessa veden korkeudet ja vedet kuravelleiksi. Moottorin merivesisuodattimet pääsevät tehotarkkailuun. Nousuvettä kohti ajaminen syö solmuja, joutuminen rahtiproomujen perään vie lopunkin nopeuden. Joet ovat matalia ja mutkikkaita, laivojen ohitukset mahdottomia. Ilmeisesti säästösyistä reimarit oli paikoin lähes kokonaan korvattu pohjaan tökätyillä risuilla. Osuimme taas laskuveteen ja melkoiseen vastatuuleen, kun lähestyimme joen saksalaisella rannalla olevaa Emdeniä ja rantauduimme Hollannin puoleiseen Delfzijliin. Sähköisellä navigoinnilla selvittiin helposti reimari ja poijuviidakosta. Jokiosuuksilla on laivoille tarkoitettujen väylien sivussa vielä omat väylät huviveneille. Suuri satama rutiineineen oli tuttu jo aiemmilta retkiltä. Olimme tehneet matkaa Hollantiin kaksikymmentä päivää.

 

Merja: Kielin kanava oli tuttu juttu jo vuosien takaa, mutta liikenne oli nyt huomattavasti vilkkaampaa ja rahtilaivojen määrä tuntui Itämeren jälkeen hurjalta. Cuxhavenin satama oli valtava ja sitä lähestyessämme se näytti aivan täydeltä. Rauhallisella katselulla löysimme hyvän aisapaikan, joka oli meille tarpeeksi pitkäkin. Istuskelimme tyytyväisinä takakannella ihmetellen suuren maailman menoa, kun huomasimme, että venettä lähestyi polkupyöräilijä. Hän tervehti meitä ja puheli niitä näitä. Vähitellen ymmärsimme hänen olevan satamakapteeni, joka kutsui meidät toimistoonsa. Siellä oli komea sisustus ja pehmeät nojatuolit ja hyvä näköala yli venesataman. Saimme maksaessamme myös laskuvesi ja tuulitiedot sekä ohjeita vanhan kaupungin kävely kierrokselle. Mieliala oli korkealla.

Aamulla lähdön jälkeen pari tuntia oli mukavaa ja tuuli leppeä, mutta sitten aivan äkkiä tuuli yltyi, aallot muuttuivat teräviksi ja vene läiskähteli pudotessaan aallonpohjaan. Minä olin unohtanut ottaa eväät keskikajuuttaan, osa ikkunoista oli raollaan enkä kyennyt kipeän käteni kanssa kuin istumaan tyynyjen seassa sohvan nurkassa. Timo laittoi autopilotin päälle ja haki meille ruokaa pilssistä, sulki ikkunat, ja matka jatkui Uuden Loiston avulla. Kiikarin käyttö oli vaikeaa aaltojen pyyhkiessä välillä yli veneen katon. Minä hengittelin syvään ja katselin horisonttia aina kun se oli näkyvillä. Tätä kesti noin puolitoista tuntia. Välillä keskustelimme kääntymisestäkin, mutta selvisimme jälleen kerran. Meri rauhoittui ja oli jopa lähes tyyni loppumatkalla. Suuria laivoja liikkui joka puolella. Onneksi ne ajoivat omilla kaistoillaan. Merisulun jälkeen pääsimme Weser- Yachtklubin vierasvenesatamaan turvallisen aidan sisään. Bootmann neuvoi paikallisen marketin sijainnin. Sehän on tärkeimpiä tietoja uudessa satamassa. Pyöräkassi mukaan ja menoksi. Ruokatavaran lisäksi haimme kirjakaupan ja Boote-lehden. Hyvän aterian aikana nostimme kuohuviinimaljan ”vene-elämän mahdollisuuksille!” Päädyimme siihen, että pohjanmeren kokemukset riittivät tälle kesälle.

 

Timo huolsi venettä, minä pesin ikkunat ja ulkoseinät, joissa suola kiilsi auringonpaisteessa kuin kristalli. Postikorttien lähettäminen on samoin minun puuhaani. Matka jatkui vuorovesialueella. Me suomalaiset lähdemme saareen, täällä lähdetään ilmeisesti joelle. Näimme perheitä, joiden vene oli laskuveden vuoksi kaukana hiekalla ja ihmiset veden rajassa ottamassa aurinkoa tai kalastamassa, meidän mielestämme kuravedessä. Kanavan varsien teillä kulki lammaslaumoja, rullaluistelijoita, pyöräilijöitä ja sauvakävelijöitä saksalaisella tarmokkuudella. Ilma alkoi lämmetä. Nostimme aurinkokatoksen ja olimme valmiit saapumaan kolmannen kerran Hollantiin.

 

Timo: Kanava-ajossa meille on vakiintunut tapa varustaa vene siten, että koko ajan molemmilla puolin riippuu keulassa suuri pallofenderi, kyljillä ainakin kuusi fenderia sijoitettuina eri korkeuksille, molemmilla kansilla on viisi pollaria ja niissä köydet kiinni. Tullaanpa korkeaan tai matalaan sulkuun tai laituriin aina ollaan valmiita kiinnittymään. Kahden hengen miehistöllä - kapteeni ja gasti - rutiinien pitää olla sujuvia.

 

Merja: Sulkuihin saapuessamme minun tehtäväni on kiinnittää kaksi köyttä kanavan seinässä olevaan pollariin ja kiinnittää ne sitten veneen etuosassa ja takaosassa oleviin pollareihin. Kun kiinnityksiä on ollut jo satoja, luulisi rutiinin syntyneen, mutta kun pollarit ovat milloin minkinlaisia, yllätyksiä riittää. Oudoin oli pystysuora tanko, jonka takaa köysi vain sujautettiin ja se liukui veneen laskeutuessa 6 m alaspäin kuin liukuvassa pollarissa ikään. Useimmiten asettaudumme niin, että jokin sulun pollari on veneemme keskellä ja minä olen toisessa köydessä perän puolella ja Timo toisessa keulan puolella. Timo siirtää köysiä pollarista toiseen, ylös tai alas veden nousun tai laskun mukaan.

Timo: Delfzijlissä täydensimme karttoja ja satamakirjoja sekä hankimme uudet almanakat. Hollannissa veneessä tulee olla Vateralmanak 1, joka sisältää noin 850 sivua säädöksiä; käytännössä välttämätön on taas Vateralmanak 2, jossa on kerrottu vesireitit, syvyydet, sillat, sulut, molempien aukenemiset, vierasvenesatamat palveluineen (n.850s.). Tiedot on integroitu erillisten karttojen kanssa. Molemmat almanakat ovat saatavissa vain hollanninkielisinä ja mittayksikkönä on metrin sijasta desimetri. Olimme tulleet Hollannin pohjoiseen maakuntaan, Frieslandiin. Se on kansallinen erikoisuus, vähän kuin Ahvenenmaan ja Lapin yhdistelmä meillä. Maakunnalla on oma kielensä, paikannimet kaksikielisiä. Eräs tulkinta Frieslandille on Freies Land, vapaa maa. Alue on ollut suoperäistä, jokien ja järvien pilkkomaa; kylät ja kaupungit ovat syntyneet kuivempiin paikkoihin. Ihmiset elävät maanviljelyksen ohella veneturismilla. Väitetään, että joka kylässä on laitureita, venetelakka ja charteryritys. Päätimme suunnata Frieslandin ”pääkaupunkiin” Leeuwardeniin. Ensimmäinen yö vietettiin esikaupunkialueella pienen pienessä satamassa, jonka sillan ali hädin tuskin mahduimme. Muuan hollantilainen veneilijä opasti meidät sitten keskelle kaupunkia ison puiston rantatöyräälle rakennettuun satamaan. Joku insinööri oli keksinyt elektronisoida ja ulkoistaa sataman fasiliteetit: WC:n ja suihkun seinästä sai automaatista - jos se sattui toimimaan - kymmenellä eurolla muoviläpyskän, jossa oli arvoa viisi euroa sähköön ja viisi euroa muihin palveluihin. Sähkön saaminen tolpasta oli sitten paikallisillekin liian vaikea tehtävä. Vinon kirkon tornin piirustukset oli saatu ilmeisesti Pisasta. Kaupungin keskusta oli aivan viehättävä. Vanhaa ja uutta rinnan, kanavakatujen varret täynnä asuntolaivoja, vilkas liikenne, perinteisiä ja uusia veneitä, sillat nousivat ja laskivat. Merjan silmä alkoi vihoitella, krooninen tausta silläkin. Saimme apua lähes uskomattomalla tavalla. Vietimme Leeuwardenissa parisuhteemme 49. juhannuksen.

 

Merja: Aamulla herättyäni katson aina ilmapuntaria. Sen nouseminen on hyvä alku päivälle. Minun lokikirjani ovat päiväkirjamaisia, kirjaan muistiin merkittäviä tapahtumia. Ollessamme matkalla tuttuun satamaan luen edellisen vuoden kirjasta, mitä silloin tapahtui. Laitan sinne myös ohjeita itselleni, jos rantautumisissa on jotain erikoista. Esim. jokaisen sataman maasähkö ei riitä tyydyttämään nykyveneiden varustetason sähköntarvetta. Hyvät venealan liikkeet kirjoitan muistiin. Uuteen satamaan tullessamme saamme pyörillä liikkuen nopeasti hyvän kuvan siitä mistä löytyy mitäkin. Jos kaupungista löytyy auki oleva kirkko, käymme siellä sytyttämässä kynttilän. Se liittää omalla tavallaan meidät sekä menneiden että nykyisten omaistemme ja ystäviemme yhteyteen.

 

Kanavilla liikkuu myös kanootteja. Mielenkiinnolla seurasin meidän ikäisemme saksalaisen pariskunnan liikkeitä. Haastattelin heitä ja kuulin miten paljon kanooteissa on säilytystilaa ja satamissa oivallisia palveluja myös heille. Kanootit vedetään mukavalla kohdalla välillä maihin ja ateriointi alkaa. Toisaalta nopeille veneille ja vesihiihtäjille oli varattu omia alueitaan väylien ulkopuolelta. Hollanti on meistä veneilijöiden paratiisi: veneitä kaikkialla, ihmiset ystävällisiä kaikki tuntuvat puhuvan englantia, venesatamia kadun varressakin kaikkine mukavuuksineen vähän väliä, sillat ja kanavat aukeavat joustavasti ja maisemat ovat kauniita ja vaihtelevia. Hollanti on valtavine tasaisine peltoineen oivallinen maatalousmaa. Vaatimus suomalaisen maanviljelijän pärjäämisestä samassa sarjassa EU:n tukiviidakossa tuntuu vähintäänkin kohtuuttomalta ja toivottomalta. Juhannuksena molemmat poikamme perheineen olivat yhdessä mökkilomalla äitini suvun kesäseudulla ja yhteisellä kokolla. Sieltä lapsenlapset soittivat ja kyselivät millaisella kokolla me olemme? Suomenlippu on meillä salossa yötä päivää yleensäkin, yleisen tavan mukaan, ja tietysti juhannusyönä Leeuwardenissakin.

 

Aamulla herättyäni huomasin silmäni muurautuneen kiinni. Oli lauantai ja Suomessa juhannuspäivä, josta Hollannissa ei tiedetty mitään. Lähdimme etsimään apteekkia ja arvelimme sellaisen löytyvän torin varrelta. Ihmisvilinä oli melkoinen. Pysäytin mukavan näköisen naisen ja selitin tilanteeni. Hän kertoi, että lähin päivystävä apteekki oli kaukana. Suunnittelin mennä sinne taksilla, kun hän tarjoutui oppaaksi. Hän ajoi omalla isokokoisella pyörällään edellä ja me pienillä perässä. Risteyksissä tarkistettiin jatkoa. Sairaala-alue oli valtava, sisään pääsimme sujuvasti vartijoiden ohi. Nainen oli lehden toimittaja ja palkaksi hänelle riitti maisemakortti Suomesta. Kiitimme ja erosimme pelastajastamme. Tunnin odotuksen jälkeen olimme saaneet lääkäriltä reseptin ja apteekista lääkkeen, joka auttoi silmän tulehdukseen.

 

Timo: Matka jatkui Frieslandissa välillä ojanpohjilta tuntuvia kapeita ja matalia kanavia, välillä järviä ja ruopattuja ”rännejä” pitkin purjeveneiden ja moottoriveneiden sekamelskassa kohti Sneekiä. Se on sijainnut keskiajalla merenrannalla, ollut vahvasti linnoitettu ja tarjonnut portin sisäjärville. Nykyisin se on merkittävä pienteollisuuskaupunki ja matkailukeskus. Satamapaikka löytyi muuriin konkreettisesti rakennetun portin läheltä kadun varrelta. Seuraavana aamuna oli sumuista ja sateista. Mentiin taas ojia ja ohitettiin pieniä kyliä pienen purjeveneen perässä. Siltavahtien lounastauon aikoihin tultiin odottelemaan pääsyä Lemmerin vanhaan keskustaan.

 

Olimme Ijsselmeeren äärellä. Jatkoimme ojanpohjaveneilyä toiseen rannikkokaupunkiin Urkiin. Matkalla yksi siltatyömaa pysäytti etenemisen päiväksi. Urkista etelään valitsimme Ijssel- ja Markermeeren itäpuolella kulkevan Randmeeren väylän. Sen varrella on Spakenburg, aivan viehättävä pienen joen suistossa sijaitseva perinteisten puisten purjeveneiden entisöintiin ja rakentamiseen panostanut kaupunki. Tuntui kuin puuveneemme olisi tullut vähintään serkkujen luo kylään, ahdasta oli mutta tunnelmallista. Jälleen löytyi paikka kadun varrelta ja kuulimme taas kävelijöiden ihmettelyä Helsingistä ja Suomesta saakka kotoisin olevasta veneestä.

Merja: Spakenburgista venepaikan löytyminen onnistui Timon rauhallisuudella ja satamakapteenia arvostavalla tavalla puhuttelemalla. Kiinnitimme veneen ensin odotuslaituriin. Timo jutusteli niitä näitä hänen kanssaan ja paikkapa löytyi vähän ajan kuluttua aivan museoalueen vierestä. Jäimme kaupunkiin muutamaksi päiväksi. Paikalliset ihmiset tervehtivät meitä eurooppalaiseen tapaan ohi kulkiessaan meidän oleskellessa takakannella. Lyhdyt syttyivät, ihmiset tulivat kotiensa pienille pihoille aterioimaan Ja istumaan kaikessa rauhassa. Näin liityimme osaltamme kaupungin elämään. Varjot pitenivät ja Timo kulki kameroineen tallentamassa meille muistoja. Niitä katsomme etenkin sitten joskus, kun emme enää pysty lähtemään veneellä pitkälle.

 

Timo: Randmeeren eteläpäässä pujahdimme Muidenin kaupungin ja kanavan kautta Amsterdam -Rijnkanaalille. Se on leveä ja vilkas väylä, oka yhdistää Amsterdamin Reiniin. Pitkät rahtilaivat ohittelivat meitä kevyesti. Pian Utrechtin jälkeen poikkesimme kanavalta länteen Lek- nimiselle Reinin laskujoelle. Olimme Taas vuorovesialueella; oli viikonloppu ja ammattiliikenteen seassa pörräsi nopeita ja hitaita veneitä kuin hyttysparvia. Lähestyttiin Rotterdamia ja ihasteltiin sen vanhaa ja uutta yhdistävää arkkitehtuuria. Venepaikka löytyi yllättävän helposti yhden keskustan venekerhon satamasta. Satamakapteeni opasti nähtävyyksiin, mm. laivamuseoon. Pyörät taas esille ja liikenteen kohinaan; pyöräteiden verkostot ovat Hollannissa uskomattoman toimivat.

Euromast-tornista, lähes 200 metrin korkeudesta ihailtiin kaupunkinäkymiä. Rotterdamin satamaa pidetään suurimpana New Yorkin jälkeen; siltä se näyttikin. Tornista tunnistimme kanavan, jota pitkin kääntyisimme pohjoiseen päin. Tapasimme suomalaisen merimiespapin työssään, hän kävi lapsineen veneellämme meitäkin tervehtimässä.

 

Euromasto oli kierretty ja käännyimme kohti Leideniä. Linnoitetun ja kanavien halkoman kaupungin historia ulottuu roomalaisajalle, 1500-luvulla espanja laiset perustivat yliopiston, Hollannin ensimmäisen, ja siellä syntyi taidemaalari Rembrand neljä vuosisataa sitten; mekin saimme kävellä hänen kotipihallaan. Leidenissä kehiteltiin aikanaan hollantilaista tulppaanien viljelyä. Matka jatkui halki tulppaanialueiden, kesällä pellot olivat vihreitä ja valtavat kasvihuoneet tyhjiä. Välillä joki laajeni mataliksi kaislikkoisiksi järviksi, joissa oli ruopattuja väyliä, paljon vierassatamia ja niissä kukkaistutuksia. Ohitimme Shipholin lentokenttäalueen. Se on ollut aikoinaan merenpohjaa ja kovalla lounaistuulella purjelaivat ajautuivat sen matalikolle ja tuhoutuivat. Siitä on peräisin alueen nimi Shiphol, saksaksi Schiffshölle, laivojen helvetti. Sinne saapuisi meidänkin lisämiehistömme. Vietimme muutaman päivän Amsterdamin esikaupunkialueella pienessä satamassa, odottelimme tapaamista ja ajoimme raitiovaunuilla jo ennakkoon tutustumaan Amsterdamiin. Saimme ennakkoon varmistetuksi paikan Sixhavenin satamassa. Se on Noord¬Hollandsch Kanaalin kainalossa vastapäätä keskusrautatieasemaa, jonne on maksuton, viiden minuutin vuorovälein kulkeva lauttayhteys. Olimme olleet siellä jo kerran aiemmin. Satamassa on erinomaisen ystävällinen palvelu ja supermarket lähellä. Satama ajetaan iltaisin tarvittaessa aivan täyteen; veneitä sikin sokin, toinen toisissaan kiinni. Aamulla sumaa puretaan, toiset lähtevät, toiset jäävät, no problem.

 

Merja: Olimme olleet 6 viikkoa matkalla, kun poikamme perhe tuli lentäen Amsterdamiin. Vene oli kuuden hengen yöpymiskunnossa ja me olimme rauta¬ tieasemalla heitä vastassa. Tytöt Maj (11 v.) ja Ella (9 v.) huomasivat meidät nopeammin kuin me heidät ja sitten halattiin. Nyt talvella tyttöjä haastatellessani he muistivat parhaiten Amsterdamista veden pinnan tasolla olleen japanilaisen ravintolan ja tikuilla syömisen. Avoimien ikkunoiden vierestä meni matalia avoveneitä, joissa aterioitiin iloisesti. Tytöt muistivat polkupyörienparkkitalot ja pyöräteiden omat liikennevalot ja pyörien valtavan määrän. Lapsetkin ajoivat kovaa. Miksi kyydissä oli lapsia ilman kypärää? Muistissa olivat samoin tuulimyllytalot ja puukenkään maksamiset kanavien varsilla, uivat talot ja omat uimiset, ukin hyvät kalaruuat, istuminen ja jutteleminen takakannella sekä shoppailut.

 

Timo: Shoppailupäivän jälkeen alkoi Charter-matkamme. Aluksi ajettiin osin meidän tulomatkamme reittiä Spakenburgiin, puisten perinneveneiden kaupunkiin. Sieltä jatkettiin Muidenin kautta perinnemaisemien halki, kapeaa talojen ja hengästyttävän kauniiden kukkaistutusten reunustamaa Vecht-jokea etelään. Kauneutta jaksoi ihailla muutaman tunnin, sitten siihen turtui. Matkaa tehtiin kiirehtimättä, pysähdeltiin uimaan, ajettiin lyhyitä päivämatkoja, ihmeteltiin, shoppailtiin, laitettiin hyvää ruokaa, nautittiin helteestä ja auringosta. Pohjoiseen palattiin ensin vilkasta Rijnkanaalia, sitten Amsterdamin halki Sixhaveniin; siltoja, siltoja, osin mahduttiin niiden ali, osin odoteltiin avaamisia. Tekniikan hienouksista huolimatta sulku- ja siltamaksuja peritään veneistä pitkällä kepillä ja siihen ripustetulla puukengällä ”onkimalla”. Jos Shiphol oli joskus laivoille helvetti, Amsterdam on nykyisin veneille kokemuksena lähes taivas. Kanavien verkostot, perinteiset ja uudet asuntolaivat katujen varsilla, entisöidyt talot, venepaikat kerrostalojen pihoilla, terassit kanavien varsilla, lukemattomat sightseeing-veneet, veneturistit siellä joukossa.Sitten miehistö supistui kolmannekseen, arki ja veneen kotimatka alkoi.

 

PS. Matkamessujen 2007 teettämän tutkimuksen mukaan matkasta tekee laadukkaan mukava seura ja kiireettömyys, aktiviteetit, hyvä majoitus ja palvelu, kohteen nautinnot ja odotusten täyttyminen. Me teimme laadukkaan matkan.